IF I ONLY COULD LIVE IN THIS MOMENT FOREVER.

Hei pitkasta aikaa ajattelin tulla kirjottamaan vahan tarkemmin mun elamasta. En tajua yhtaan mihin taa kaikki aika on oikein sujahtanu. Tuntuu vaan etta oon koko ajan menossa ja viikko viikon peraan on menny ihan huomaamatta. Voin niin samaistua niihin vaihtareihin jotka sanoo etta se toka puolisko menee paljon paremmin, ihan hujauksessa ja ei haluis sen ikina loppuvan. Oon naitten viikkojen aikana ollu tosi kiireinen niin kun sanoin ja tosi monet taallakin ihmettelee kuinka 'suosisttu' oon nykyaan. Aikaa ei oo millaan kaikelle mita haluisin teha ja silti on ihan liikaa kaikkee mita on vaan pakko teha.

Talla hetkella istun study-tunnilla ja historian ja uskonnon liian isojen assignmenttien sijaan ma kirjotan teille koska en vaan jaksa keskittya noihin talla hetkella. Kay vahan saaliks naita aussioppilaita kun naa joutuu ja on joutunu tekemaan naita ihan alyna ja voin vaan kiittaa Suomen koulutusjarjestelmaa siita etta meita ei oo ikina pakotettu tekee tammosta maaraa ’tutkielmia’. Just tan takia en oikeestaan malta ees oottaa et paasen taas takas suomalaiseen lukioon ja siihen vapauteen mita taalla katolisessa koulussa ei oo muilla kun ehka rehtorilla...

Enaa reilu 3 kuukautta siihen etta oon takasin Suomessa. Se tuntuu niin absurdilta, eihan taa vuosi nain nopeesti voi olla ohi. Vastahan ma nyt oon saanu rakennettua itellleni elaman tanne. Vasta nyt ma tunnen itteni osaks tata yhteisoa ja voin olla taysin oma itteni ilman sita huolta etta naa ei seuraavana paivana ookkaan mun tukena. Vasta nyt ma tunnen itteni australialaituneeks. Oon omannu itelleni niin monia australialaisia tapoja ja jopa mun kaverit huomauttelee valilla kuinka australialainen nykyaan oon. Ihan hyva kylla koska tatahan varten ma tanne tulin, avartamaan mun maailmankatsomusta ja oppimaan uutta.

Tuntuu kans tosi oudolta kun tan viikon lauantaina yks mun laheisimmista vaihtarikavereista lahtee kotiin. Me tavattiin kun ma olin ollu taalla vasta kuukauden ja silla hetkella tuntu et seuraavat seitteman kuukautta menis ihan hirveen hitaasti ja meilla ois aikaa teha vaikka mita. Nyt niita kuukausia ei enaa oo ja paiviakin vaan muutama... Perjantaina meen sen luokse vikaa kertaa yoks ja lauantaina lentokentalle saattaan. Saa naha kuinka paljon tulee itkettya...

Kaks viikkoa siihen etta safari alkaa. Sekin tuntuu niin oudolta kun sita oon odottanu ehka eniten tan vuoden aikana. Nyt taas tuntuu etta en haluiskaan lahtee, koska meian lomat osuu just niille viikoille kun oon reissussa. Multa jaa niin paljon kokematta taalla Cairnsissa kun kaverit on buukannu lomat ihan tayteen kaikkee. Mutta toisaalta safari antaa varmasti paljon paljon enemman. Ehka mua pelottaa lahtee sikskin etta en tiia mika mua oottaa kun taas taalla kotona kaikki on niin tuttua ja turvallista. Pitaa taas paastaa irti ja lahtee silmat sidottuna kokeilemaan mita edessa oottaa.

En ees muista mista oisin viimeks kirjottanu tarkemmin muuten kun kuvia nayttamalla mutta koitan summata tahan kaikkee mahollista mita viela muistan viime viikoista ja milta musta on tuntunu. Jotenki halusin vaan tulla tekemaan enemman tunnepitosen postauksen koska tuntuu etta tuun liian nopeesti unohtaan kuinka onnelliselta musta on tuntunu viime aikoina. Kaikki sujuu niin hyvin ja ainoot vaikeudet mun elamassa tuntuu pyorivan koulutoiden ymparilla mutta ehka tassaki asiassa mun sisainen perfektionisti vaikuttaa vahan liikaa (muuten tata kirjottaessa haluun vaan mainita kuinka paljon enemman aikaa tarviin pelkkien sanojen pohtimiseen kun oon unohtanu jo liian paljon suomen sanoja....)

Anyways, naitten kuukausien yks kohokohdista oli meian year 12 leiri. En voi ees sanoin kuvailla kuinka rakastetuks ma tunsin itteni kun niin monet ihmiset tuli kertoon kuinka paljon ne tulee kaipaamaan mua ja toivoo etta ma voisin jaada tanne asumaan. Ja sitten meian kiusaamiskeskustelu-osiossa muitten itkiessa ’anteeksantoa’ niitten ’vihollisilta’ (...) ma itkin kun vihdoin tajusin etta mun aika taalla alkaa olla ohi ja ihan kohta mun pitaa jattaa naa kaikki ihmiset joista on tullu mulle kun toinen perhe toisella puolella maailmaa. Ei sita tunnetta oikein voi kuvailla, ehka eniten voisin kutsua sita epatoivoks kun ei tiia kuinka monia naista rakkaista enaa ikina tulee tapaamaa. Tuolla leirilla meilla oli monta muutakin osiota mitka iski muhun niin paljon. Muutenkin tosi monet opettajat tuli lopussa sanomaan kuinka paljon tiiviimmaks meian koko vuosiluokka ton leirin aikana tuli. Rakkautta ilmassa ja kaikki toistensa tukena.

Muuten kouluun liittyen ei oo tapahtunu paljoa muuta kun ihan hirveesti koulutoita. Year 12 on niin taynna suorituspaineita etta itekki stressaan luultavasti vahan liiankin paljon kaikesta vaikka tan vuoden piti olla vaan chill gap year. Toisaalta oon myos omaksunu naitten australialaisen slack-elamantyylin ja valilla en tee yhtaan mitaan vaikka pitais. Tulee oleen outoo palata Suomeen.

Oon tosi kiitollinen siita kuin moni ihminen taalla on ottanu mut osaks niitten elamaa ja kaveriporukkaa. Oon ollu niin monilla synttaripartyilla etta en voi uskoo kuinka paljon ihania kavereita ma oon taalta saanu. Ja jos ei joku vieta synttareita ni sit oon aina menossa, ilman etta mun taytyy olla se joka kysyy ihmisia oleen mun kanssa. Oon kirjaimellisesti osa naitten porukkaa ja niista tuntuu luontevalta kysyy mua kaikkialle, ihan niinku oisin aina ollu taalla. Voin olla jopa naitten kans kahestaan ilman etta tulee sellasia epamukavia hiljasia hetkia. Aina on jotain kerrottavaa tai pohdittavaa tai sit vaan pelleilya ja hauskan pitoa. Enaa mulla ei oo sellasta epavarmutta etta ehka ihmiset ei haluiskaan naha mua tai viettaa aikaa mun kanssa. Ihmiset oikeesti valittaa musta. Niin kiitollinen.

Niin kiitollinen kaikesta mita mulla on taalla. En voi ees kuvitella missa ma oisin nyt jos en ois ikina lahteny kokeilemaan vuotta kaukana kaikesta tutusta. Niin kiitollinen.

xoxo Sara