NO ONE EVER TOLD ME IT WOULD BE THIS HARD.

Muutamasta muusta vaihtariblogista inspiroituneena aattelin tulla itekkin kertomaan välillä tän vaihtovuoden huonoista puolista ja niistä ''vaietuista'' vaikeista hetkistä. Te jotka siellä ruudun takana ootte pidempään ollut ja seuraillut ootte varmaan huomannu kuinka positiivisia mun postaukset aina on mutta se on oikeestaan vaan se pintapuoli tähän elämään. Vaihtovuosi on elämän paras vuosi ja niin edelleen niinkun kaikkialla mainostetaan ja yhdyn tähän ihan sataprosenttisesti. Mutta välillä mietin myös kuinka tärkeetä mulle ois ollut että joku ois kertonu myös niistä vaikeista hetkistä ja siitä kuinka rankkaa maailman toiselle puolelle muuttaminen oikeesti on.

Ihan välikommenttina äitille, elän mun unelmaa täällä ja oon oikeesti ihan hirmu onnellinen varsinkin nyt, mutta se ei estä niitä vaikeuksiakaan silti tulemasta, ne on vaan vähän erilaisia ajankohasta riippuen. Joten älä huoli, mulla on kyllä kaikki hyvin!

Viime vuonna ja erityisesti viime kesänä en ois voinut olla enemmän innoissani siitä ajatuksesta että pääsen vihdoin Suomesta pois ja kokeilemaan ihan ikiomaa elämää jossain näinkin kaukana kun Australia. Päässä pyöri vaan kaikki positiiviset ja coolit asia joita tuun täällä vuoden aikana kokemaan ja kulttuurishokista puhuttaessa ajattelin vaan että mikä kulttuurishokki, pöh pöh, kuhan pääsen pois Suomesta niin kaikki on vaan unelmaa. Ajattelin että enhän mä voi olla niin heikko, että kärsisin jostain kulttuurishokista. Mutta kuinka väärässä mä olinkaan.

Mun vuosi täällä alko sillä että monen tunnin koneessa istumisen ja monen lentokoneen vaihtamisen jälkeen saavuin 'pirteenä' aamupäivästä Cairnsin lentokentälle ja mietin että mitäs nyt. Mulle ei oltu kerrottu kuka mua ois vastassa tai ees missä tavattaisiin, päädyin vaan kävelemään ihmismassan mukana koneesta ulos ja eteenpäin. Mun rotaribleiserin ansiosta yks pariskunta sit bongas mut kävelemässä eksyneen näkösenä ja nykäsi hihasta ja sanoi että tervetuloa Australiaan ja me ollaan rotareita. Esitteli vielä nimensäkin mutta eihän ne siinä väsyneessä tilassa tai muutenkaan sanonu mulle yhtään mitään. Ne lopulta kuskas mut mun counsellorin luokse sademetsän ympäröimiä katuja ja minä suurin silmin kattelin vaan ympärilleni ja aattelin että paratiisiin oon vihdoin päässy.

Counsellorin talon eessä mua ootti kyltti jossa luki tervetuloa sara ja jopa Suomen lippu sinne oli saatu kopioitua. Sisälle astuessa mua odotti se ensimmäinen shokki. Lähemmäs 30-40 ihmistä juhlimassa ja kättelemässä mua. Mua haluttiin kuviin ja kertomaan kaikkee matkasta ja itestäni ja hymyiltiin ystävällisesti. Vaikka kympin oppilas englannissa olinkin ja ajattelin että sehän on ihan helppo kieli ja oon varmasti tosi natiivi puhuja niin ei ei, en saanu sanaa suustani ja kaikki lauseetkin oli ihan sekavia. Lopulta pääsin pakenemaan mun 'omaan' huoneeseen nukkumaan. Muuta en oiskaan voinut pyytää.

Tän ensimmäisen päivän jälkeen ajattelin että nythän kaikki on taas mahtavasti ja tästä tää lähtee, unelmaa vaan koko vuos. Mutta ei se ihan niin menny. Ensimmäiset viikot ja varmaan tällei jälkikäteen jopa kuukaudet olin ihan mielettömän väsyny koko ajan ja vaan englannin puhuminen kellon ympäri vei ihan liikaa energiaa. Silti hymyssä suin olin aina valmis kokemaan uutta ja pääsinkin käymään upeimmissa paikoissa ikinä, mukaan lukien Uusi-Seelanti. Mutta siihen liitty myös stressiä, sillä tonne U-Seelantiin mentiin sen takia että mulla ei ollut kunnollista viisumia. Ilman sitä oisin varmaan lentäny aika nopeesti takasin kotia.

Myös mun ekaan perheeseen muuttaessa stressasin että mitä tulee tapahtumaan ja ekana aamuna herätessä siitä uudesta 'kodista' en ees uskaltanu mennä avaamaan jääkaappia ja syömään aamupalaa. Muutenkin tää eka perhe oli tosi rankka kokemus mulle, ja jos oisin ollu viisaampi enkä vaan halunnu miellyttää kaikkia ni olisin vaihtanut perhettä. Mutta suomalainen sisu puski liikaa päälle ja ajattelin että kyllä se siitä paranee. No, paranihan se sitten kun vaihdoin lopulta mun toiseen perheeseen. En oo tästä varmaan aiemmin maininnu mitään, mutta tää eka perhe ei huomioinu mua juuri ollenkaan. Ensimmäisellä illallisella istuttiin ruokapöydän ääreen (oli muuten yks ainoista kerroista kun koko pöytää ylipäätään käytettiin) ja mun host isä sano että sara, nyt sulla on 5 minuuttia aikaa puhua itestäs ja Suomesta. Sen jälkeen koko asiaa ei mainittu kertaakaan eikä mun kertomuksia Suomesta ees kuunneltu. Sen neljän kuukauden aikana mitä tossa perheessä asuin vietin suurimman osan ajasta joko telkkaria kattoessa (sillon kun ne ylipäätään harvoin oli vapaana) ja nukkuessa. Oikeita kavereita en ollu koulusta vielä oikein saanu ja mun sisaruksiakaan ei ois voinu vähempää kiinnostaa olla mun kanssa, niitten huoneen ovet oli aina kiinni. Ja sitten kun koitin niille jutella niin sain vastauksena yleensä joko vitsiä musta ja mun aksentista tai puhetta ihan kun 5-vuotiaalle ois vastattu.

Samaan aikaan sitten Suomessa mun mummi menehtyi. Olinhan mä sen aavistanu jo ennen lähtöäni ja sanonu hyvästit mutta ei se siitä sen helpompaa tehny. Kaikista vaikeinta oli kun ei ollut oikein ketään kelle puhua. Tai ylipäätään mulla ei ollut halua puhua. Host perhe ei ollu yhtään läheinen ja counsellorinkaan kanssa en ollu ollut pitkään aikaan tekemisissä. Mun counsellor toi mulle kukkia mikä oikeestaan vaan pahensi mun surua. Ja osanottoja sain paljonkin mutta ei kukaan tienny tai tuntenu mun mummia tai perhettä niin et ois oikeesti tienny miltä musta tuntuu. Olin kuitenkin alusta asti päättäny että kotiinhan mä en lähe tai muuten en ehkä halua tulla takasin. Paras päätös tän vuoden aikana koska varsinkin nyt tajuan kuinka paljosta mä oisin jääny paitsi.

Hautajaisten jälkeen mä kuitenkin kaduin etten lähteny koska kaikki siellä Suomessa tuntu olevan niin paljon paremmin. Joulu oli tulossa ja lunta maassa ja mä täällä maailman toisella puolella perheessä joka ei välittänyt musta yhtään ja jos tein jotain väärin ni sain vaan huudot niskaani ja paheksuvia katseita. Mutta en mä voinu ees suuttua tai osottaa tunteitani koska halusin olla kiitollinen että ne oli ottanu mut elämään niitten kanssa.Tässä vaiheessa tajusin kuinka hieno maa Suomi oikeesti on ja mun isänmaallisuus nousi nollasta sataan. Oon niin ylpee olla suomalainen.

Sitten vihdoin vaihdoin perhettä ja kaikki alko sujumaan paremmin. Vaihdoin kaveripiiriä koulussa ja sain maailman ihanimmat kaverit ympärilleni. Lähennyin mun host äitin (asuin sen kanssa kahestaan) ihan mielettömästi ja meistä tuli erottamattomat. Oltiin molemmat mummoja ja naurettiin meidän granny päiväunille ja mummotavoille. Sain vihdoin kokee sitä lämpöö ja kodin tuntua, siitä rantatalosta tuli mun toinen koti. Tässä vaiheessa joulu ja uusivuosi kuitenki rysähti päälle. Joulu ilman omaa perhettä on ollu varmaan yks kamalimmista muistoista ikinä mun elämässä. Masennuin ja mun host äiti huomas sen. Masennuin lisää koska en halunnu pahottaa sen mieltä. Olin hiljanen ja halusin vaan purkaa tunteita omassa rauhassa. Eikä se uusvuos niin hauska ollu myöskään. Sain jälkikäteen kuulla kuinka muut vaihtarit oli ollu juhlimassa ja 'luullu' et mäkin tiesin mut en vaan halunnu tulla. Istuin sitten uudenvuoden yksin kattomassa telkkaria. Sounds fun, right.

Heti uudenvuoden jälkeen kaikki kuitenki helpotti. Oon kuullu varmaan miljoona kertaa että vaihtovuodesta se eka puolisko on aina se rankempi enkä vois olla enemmän samaa mieltä. Tammikuun jälkeen oon vihdoin päässy tärkeeks osaks mun kaveripiiriä ja rakastan niitä ihan mielettömästi. Mun host perheet välittää musta ihan sikana ja rakastan niitäkin ihan liikaa. Liikutuin melkein kyyneliin kun tää mun nykysen host perheen isä kysy multa mitä mieltä oon siitä et muuta Kurandaan safarin jälkeen. Juteltiin tosi pitkään tosta ja vihdoin joku kysy multa mielipidettä mua koskeviin asioihin eikä vaan olettanu et mä oon sujut kaiken kanssa. Lopulta päädyttiin siihen että mun host isä kysy klubilta josko nää vois pitää mut ja asuisin täs perhees koko loppu ajan ja näinhän siinä kävi! Oon niin onnelline että nää rakastaa mua ku omaa tytärtään ja oon oikeesti osa tätä perhettä enkä vaan joku ulkomaalanen niinku mun ekassa perheessä.

Tällä viikolla (etenkin meiän year 12 retreatin takia) oon saanu kuulla kuinka monet ihmiset tulee ikävöimään mua ihan hurjasti, kuinka ne ei halua että lähen ja kuinka liian nopeesti tää vuosi on mennyt. Voisinki sanoo että tää toinen puolisko on varmaan ihan yhtä rankka kun toi ekakin, mutta vaan eri tavalla. Tuntuu, että nyt kun mä oon vihdoin ja viimein rakentanu ittelleni elämän tänne, niin sit se riistetään multa. Täytyy sanoo hyvästit kaikille tietäen et yli puolta niistä ihmisistä en tuu enää ikinä tapaamaan. Missaan näitten formalit ja puolet näitten tärkeimmästä kouluvuodesta. Kun nää käy läpi niitten viimesiä asioita koulussa ni mulla ne kaikki on vielä eessä.

Asia joka tekee tästä puoliskosta vaikeen ja josta en oo oikeestaan nähny puhuttavan paljoa on se että kukaan ei ymmärrä mitä sä käyt läpi. Muut vaihtarit osaa parhaiten samastua suhun mutta loppuen lopuks kaikkien vuosi on ihan erilainen. Mä tiiän, että kun mä sanon mun rakkaille Suomessa että en haluu tulla takasin, ni se satuttaa niitä samoin kun se että sanon et kaipaan takasin satuttaa näitä ihmisiä täällä. Mä tiiän, että mä en voi puhua mun tunteista samalla tavalla kaikille koska ne ei ymmärrä millasta tää oikeesti on. Ja mä uskon, että tuun satuttaa mun lähimmäisiä Suomessa ihan liikaa, kun sit vihdoin palaan takasin mutta kaipaan takas tänne. Kukaan ei voi selittää millasta on oikeesti elää kahen maan ja paikan välissä. Mä niin toivon et joku ois kertonu tästä mulle. Kukaan ei kertonu kuinka rankkaa on oikeesti erota näistä ihmisistä ja palata takasin, tai kuinka rankkaa on tietää että puhuessaan honestly omista tunteistaan ni se aina satuttaa jotakuta.

Mulle kaikista vaikeinta tässä vuodessa on ollu varmaan se, että mä en pysty ilmasemaan tunteitani samalla tavalla kun omassa kodissa Suomen puolella. Oon ihan hirmu tunteellinen ja herkkä ja voin vaan kuvitella kuinka kauhistuneena kaikki ajattelis että mulla on aina jotain ongelmia kun näyttäsin mun tunteita. En tiiä pystyykö muut vaihtarit tähän samaistumaan, mutta mulle on ainakin tärkeetä olla aina ilonen ja hymyillä vaikka sisällä mä kävisin ties mitä myrskyä läpi. En haluu satuttaa muita mutta joissain tilanteissa tiiän et tää satuttaa vaan enemmän mua. Aina pitää olla kiitollinen ja auttavainen, innoissaan kaikesta uudesta ja kiinnostunut vaikka oikeesti ei vois vähempää kiinnostaa.

Kun mä ennen tätä vuotta aattelin että kulttuurishokki on vaan heikoille, niin ei se oikeesti oo. Se on vaan asia jonka ihan varmasti joka ikinen ulkomaille muuttanu käy läpi. Se miten sä siitä pääset yli tekee susta vaan vahvemman. Ja jälkeenpäin saa vaan miettiä kuinka paljon sisua meissä jokaisessa joka sen käy läpi on.

Vaihtovuosi on kirjaimellisesti kuin ruusuilla tanssimista. Ne ruusut on kauniita ja ihania hetkiä, mutta niitten piikit sattuu sua jalkoihin aina kun astuu niihin ja raapii sut verille. Se, miten niistä piikeistä nousee aina vaan ylös eikä luovuta, on se koettelemus minkä vaihtovuosi kaikille antaa.

xoxo Sara